Yli vuosikymmen sitten meitä oli muutama steinerpäiväkoti Aamuruskon vanhempia ja steinerpedagogeja ja päätimme perustaa steinerkoulun Kouvolaan. Kukaan meistä ei ollut koskaan perustanut koulua, mutta tahto hommaan oli kova. Ensimmäiset tyrmäykset ja tyhmyrin hatut hullun hommasta jaettiin silloin, kun ensimmäisen kerran puhuimme paikkakunnan päättäjille asiastamme. ”Te ette tule koskaan saamaan lupaa”, meille todettiin. Toisaalta meillä oli myös onneksi puolestapuhujia. Opetusministeriö sai meiltä useita puhelinsoittoja ja kyselyjä. Olin aivan varma entisenä virkamiehenä, että kun liittää tarvittavat liitteet hakemukseen niin päätös on myönteinen. Ensimmäisellä hakukierroksella ymmärsin, mitä tarkoittaa valtioneuvoston harkinnanvarainen päätös. Sitten keräsimme rahaa kielteisen lupapäätöksen maksamiseen.
Kymenlaakson steinerkoulu aloitti yhdeksän vuotta sitten pikkuruisena kolmen oppilaan yksityisopetusryhmänä tulevan koululaisen olohuoneessa. Muutaman viikon ikäisenä se pääsi steinerpäiväkoti Aamuruskon huomaan.
Kun koulu oli yhden vuoden ikäinen, opettajamme joutui jättämään työnsä. Samaan aikaan jo toinen hakemuksemme perusopetuksen järjestämisluvasta ja valtionavusta palasi hylättynä. Syynä oli muun muassa pieni oppilasmäärä, ja hylkäyspäätös tietenkin karsi tuleviakin ilmoittautumisia. Yli 1000 euron hintainen päätös ei kannustanut ketään leipomaan tai kutomaan. Keskimmäinen lapseni syntyi keväällä, niinpä hän pääsi tutustumaan tuleviin koulukavereihin jo varhain sekä osallistumaan koulun ”kriisikokouksiin”. Olimme jo nimittäin vuokranneet uudet tilat UPM:n vanhan Kymin teollisuusoppilaitoksen tiloista Kuusankoskelta; vuokra alkaisi juosta elokuussa. Punahilkka oli siis syvällä suden mahassa. Mutta – niin kuin ainakin steinerkouluissa tiedetään – suden mahasta pääsee aina pois, jos jaksaa olla varma asiastaan. Kesän lopussa ilmaantui kaksi uutta opettajaa, ja uutinen koulun jatkamisesta toi myös uusia oppilaita.
Silti lukuvuosi oli työläs. Vuokrasta maksoimme markkinahinnan, eivätkä opettajatkaan silkasta hengestä elä, vaikka eivät posket punaisina tulospalkkaa vaatineet. Katja teki ruokaa ja hoiti iltapäivät, joskus illatkin lapsia. Perheitä oli taloutta kantamassa pieni kourallinen. Teimme raha-anomuksen toisensa jälkeen, mutta perusopetuksen rahoitus kuului opetusministeriölle, eikä anomuksillemme korvia lotkautettu. Kuljimme tietenkin hiillostamassa opetusministeriötä, jankkasimme alueen positiivisesti asennoituville kansanedustajille opetuksen vaihtoehtojen tärkeydestä. – Muun touhun rinnalla koulu eli arkeaan. Järjestimme pari avointa lastenjuhlaa, oli luentoja steinerpedagogiikasta. Ja varainhankintaa, päivästä ja viikosta toiseen varainhankintaa. Me keräsimme valtavia määriä rahaa pienillä tärkeillä teoilla. Tekemisessä olivat mukana opettajat, vanhemmat, isovanhemmat, kummit ja ystävät. Loppujen lopuksi koulun ympärillä hyöri monta muutakin ihmistä, jotka näkivät koulun hyvänä asiana. Tai sitten he vaan säälivät meitä suossa rämpijöitä. Meille kaikille se oli kuin pieni lapsi, jota rakkaudella hoivattiin.
Syksy 2005 oli erityisen jännittävä, oma esikoiseni lähti tuolloin kouluun. Steinerpäiväkodin esikoulusta oli turvallista harpata koulutielle. Ensiluokkalaiset tekivät asioita, joilla rakennettiin oppimisen kivijalkaa. Äitinä iloitsin myös tyytyväisestä lapsesta, joka otti innolla maailmaa omakseen. Koko koulussa oli tuolloin oppilaita vajaa parikymmentä.
Meni vuosi, toinen ja kolmaskin raha-anomuksia tehden, puoltavia lausuntoja perusopetuksen järjestämislupaan metsästäen ja kielteisiä päätöksiä lukien. Lapsia, jotka olivat tulossa kouluumme tai kävivät sitä jo muistuttivat perustamistyön tärkeydestä ja kannustivat olemassaolollaan jatkamaan työtä.
Vuonna 2008 Etelä-Suomen lääninhallitus antoi erinomaisen puoltavan lausunnon lupahakemukseemme. Sen mielestä koulumme talous oli tarpeeksi hyvä, ammatilliset edellytykset kunnossa ja koulun merkitys alueen kehitykselle tärkeä. Opetusministeriö oli samaa mieltä ja lopulta valtioneuvosto siunasi päätöksen; saimme kolmen vuoden määräaikaisen perusopetuksen järjestämisluvan. 1800 euron hintainen päätös varmisti, että saimme mm. myydä satoja pipareita ja sukkia, leipoa kymmeniä kakkuja ja leipiä, kutoa ja virkata, tehdä useita kasvohoitoja ja pitää kynttiläpajaamme kuumana.
Nyt koulupikkuisemme on jo vakaasti juurtunut maailmaan. Oppilaita on yli kuusikymmentä. Koulu kasvaa ja niin pitääkin ja toivon, että sen todellinen kodinomaisuus, se että kannetaan ihan totisesti jokaisesta lapsesta huolta säilyy. Valitettavasti yhteiskunnallisesti kouluja leimataan ja ohjataan laitosmaisuuteen: kouluille annetaan lähinnä tiedon jakamisen kauha. Koulumme voi allekirjoittaa mielestäni Rudolf Steinerin ajatuksen koulun tehtävästä: Koulussa ei ole kysymys täydellisen kasvatuksen saamisesta vaan siitä, että valmistaudutaan saamaan se elämältä. Tästä toimintatavasta voimme pitää kiinni jos niin tahdomme. Olen onnellinen, että sain olla perustamassa tätä koulua. Aikoinaan, väsyneenä en aina ajatellut näin, mutta yleensä kyllä.
Helena Inkeröinen
